Itkujen äärellä

 

Kuva: Tuulia Talventytär / Marras Akat 2025 

Menneellä viikolla minua haastateltiin itkuvirsistä. Keskustelimme yleisellä tasolla niistä – perinteestä, merkityksestä ja siitä, miten minä olen löytänyt tieni niiden pariin.

On hyvä välillä sanoittaa omaa polkuaan ääneen. 

Itkuvirret tulivat elämääni hiljaisena kutsuna. Ensin olin kuullut niitä 2000-luvun alussa ja kauhistunut vahvaa tunneilmaisua. Unohtanutkin ne – kunnes vuonna 2017 rantauduin niiden äärelle terapeuttisen näkökulman ja laulun siivittämänä.

Tuohon aikaan aloin kääntyä pois perinteisestä laulamisesta ja klassisesta laulusta kohti syvempää matkaa omaan ääneeni. Olin pitkään kouluttanut ääntäni teknisesti, hionut sävyjä, etsinyt puhtautta ja hallintaa. Olin oppinut, miten ääntä käytetään oikein. Mutta en oikein löytänyt paikkaani. Koin riittämättömyyttä. 

Vaikka tein kaiken niin kuin piti, sisälläni oli tunne, etten silti ollut tarpeeksi. Että minun pitäisi olla vielä taitavampi, vielä varmempi, vielä hallitumpi. Vertailu hiipi mukaan – ja sen mukana hiljainen epäilys omasta arvosta.

Riittämättömyys ei aina huuda. Se kuiskaa. Se saa epäilemään omaa suuntaa, omaa ääntä, omaa tapaa olla. Tunsin olevani irti jostakin olennaisesta. Ikään kuin ääneni olisi toiminut, mutta minä itse en täysin asunut siinä.

Juuri tuo kokemus alkoi kaiken jälkeen  kääntyä voimaksi. Se paljasti, etten kaivannut lisää suoritusta – kaipasin yhteyttä. Yhteyttä itseeni. Yhteyttä siihen, miltä ääni tuntuu sisältäpäin, ei vain miltä se kuulostaa ulospäin.

Kun palasin itkujen ääreen, ymmärsin, miksi ne koskettivat niin syvältä. Niiden äärellä ei kysytä, oletko tarpeeksi hyvä. Ei kysytä, osaatko oikein. Siellä kysytään vain: uskallatko olla totta?

Ja siinä kysymyksessä riittämättömyys alkoi hiljalleen sulaa.

 Ääni ei ole vain instrumentti, jota käytetään oikein tai väärin. Se ei ole mystinen lahja, joka toisilla on ja toisilta puuttuu. Oma ainutlaatuinen äänemme on suora yhteys hermostoon, tunteisiin ja kehon muistiin. Kun ääni vapautuu, myös kehossa vapautuu. Kun ääni saa tulla kuulluksi, jokin sisällä asettuu.

Itkuvirsissä minua alkoi puhutella niiden hallitsemattomuus. Se, ettei ääntä pakoteta muottiin. Se, ettei tunne pysy siististi rivissä. Itkuvirsien äärellä ihminen ei esitä – hän on totta. Siinä ei ole roolia, ei suoritusta. On vain hetki ja sen läpi kulkeva tunne.

Kun aloin antaa itselleni luvan kuulostaa keskeneräiseltä, löysin uudenlaisen vapauden. Klassinen koulutus ei kadonnut minusta mihinkään, ainakaan toistaiseksi, mutta sen rinnalle tuli jotakin aidompaa ja paljaampaa. Ääni sai murtua. Ääni sai väristä. Ääni sai kertoa sellaistakin, mille en ollut aiemmin löytänyt sanoja.

Karjalaisessa kulttuurissa itkuvirret olivat erityisesti naisten kieltä – tapaa käsitellä elämän suuria muutoksia: surua, iloa, onnea ja kaipuuta. Se on kieli, joka ei selitä – se on koettava. Se ei analysoi tunnetta, vaan antaa sille tilan.

Haastattelun jälkeen huomasin ajattelevani usein sitä, miten ääni voi olla koti. Ei täydellinen, ei aina kaunis, mutta oma. 

Ehkä juuri sitä itkuvirret ovat minulle opettaneet – palaamaan kotiin äänen kautta. Ja luottamaan siihen, että vaikka ääni värisee, se kantaa.