Akkojen vuosi alkoi pusikosta. Jo tieltä maisemia katsellessa tämän Akan suupielistä kuola valui, mutta Saaren kansanpuistossa vasta se olikin kokemusta, kuljimme ystävän kanssa kuin satumetsässä. Satavuotiset hirsitalot ja iäkkäät puut huokuivat historian tunnelmaa.
Jää konsertoi vaikuttavalla vastaanotollaan. Muistan kuulleeni sen äänen viimeksi lapsena, Puulaveden jäätyessä. Tuolloin rannalla seisominen on pysäyttävä hetki – paras konsertti, jonka voi kuulla. Järven hauraalla jääpinnalla jääkukkien tanssi lumosi kauneudellaan.
Rannan toisella puolella olin näkevinäni sipulikattoisen rakennuksen, joka toi satuun vivahduksen slaavilaista tunnelmaa. Rakennus kutsui tutkimaan itseään lähempää, mutta pysähdyin hetkeksi vain hengittämään talven kirpeää ilmaa, kuuntelemaan puiden havinaa ja uppoutumaan luonnon äänten konserttiin. Jonakin toisena hetkenä palaan paikkaan uudestaan.
Vuoden ensimmäinen tuli syttyi räiskähdellen kasvavan kuun valossa. Sen lämpö liukui tikkuisten sormieni lomitse leviten lempeästi käsiin. Istuimme ja joimme nuotiolla kaakaot. Oli hyvä muistaa olevansa osa suurempaa kokonaisuutta: ajan kiertoa, luonnon voimaa ja juuriani tässä maisemassa.
Hiljainen vuoden aloitus oli lempeä laskeutuminen tulevan vuoden suunnitelmiin ja uuden rakentamiseen – muistutus omasta hitaasta rytmistä aloittaa vuoden kierto. Vielä moni asia muhii mullan alla talviunessa, ja joitakin siemeniä on kylvetty tulevaa vuotta varten. Silti tänään itselleni oli tärkeä hetki pysähtyä ja muistaa, että mihinkään ei ole kiire – kaikki on juuri niin kuin olla pitää. Vielä on talviunen aikaa, haaveilun aikaa ja unennäön aikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti