Talvipäivänseisaus on hetki, jolloin laskeudun vuodenkierron pimeimpään aikaan ja omaan sisäiseen maisemaani - talviuneeni. Tämä aika kutsuu pysähtymään, kuuntelemaan ja antamaan tilaa sille, mikä on hiljaista ja merkityksellistä.
Viime viikot ovat kuljettaneet minua syvyyspsykologian äärelle monella tasolla: Itkuvirsikurssilla Rosenterapeuteille ja opiskelijoille. Kurssipaikan vinot, syviksi uurtuneet portaat ja narahtavat lattiat tuntuivat kantavan mukanaan sukupolvien muistoa – kuin ne olisivat jo itsessään johdattaneet laskeutumisen matkalle, jota olimme tekemässä.
Tätä polkua syvensi Nina Pyykkösen kurssi Jungin ekopsykologiasta. Ekopsykologia muistuttaa siitä, ettei ihmisen sisäinen maailma ole erillinen luonnosta. Psyyke ja ympäristö hengittävät samaa rytmiä, ja luontosuhteemme heijastuu suoraan siihen, miten voimme - yksilöinä ja yhteisöinä. Ekopsyologian äärelle pysähdyin vielä toistamiseenkin joulukuun puolessavälissä.
Talvipäivänseisausta edeltävä Äitien yö, keskitalven syvin pimeys, on esiäitien aikaa, niiden naisten, jotka ovat eläneet ennen meitä, kantaneet elämää, huolta ja viisautta. Heidän muistonsa elävät yhä kehossa, tarinoissa ja tavassa, jolla kuuntelemme luontoa.
Itse talvipäivänseisauksena, pimeän laskeutuessa lähdin metsään rummun kanssa viettämään valon saapumisen juhlaa. Yule oli minulle tänä vuonna myös henkilökohtainen juhlapäivä - oman valmistumiseni juhla Ympäristökasvattajana. Nostin maljan matkalleni ja kaikelle sille, mikä on kantanut minut tähän hetkeen. Havahduin tuossa joulukuun edetessä, että harvoin pysähdyn katsomaan taaksepäin, mutta tästä eteenpäin haluan talvipäivänseisauksesta tietoisesti pysähtyä, hetken tarkastella vuoden aikana kertyneitä kokemuksia, oppimista, kasvua ja saavutuksia.
Tähän juhlapäivään osui vielä yksi syvästi sydäntä lämmittävä kiitos. Perjantaiyönä postia hakiessani kouluni oli lähettänyt tutkintotodistukseni. Kansion sisältä löytynyt viesti lämmitti sydäntä erityisellä tavalla: koulu oli istuttanut minulle nimikkopuun valmistumiseni johdosta. Ajatus siitä, että puuni kasvaa täällä vuosisatoja - kauemmin kuin minä - tuntuu merkitykselliseltä. Se symboloi myös työtäni ympäristökasvattajana: työtä, joka juurtuu, jatkuu ja kantaa eteenpäin sukupolvien ketjussa.
Talvipäivänseisaus on muistutus siitä, että kaikki kasvu on syklistä. On aikoja toiminnalle ja aikoja vetäytymiselle, oppimiselle ja lepäämiselle. Kun opimme tunnistamaan nämä rytmit myös omassa elämässämme, avautuu syvempi ymmärrys luonnosta – ei resurssina, vaan elävänä kokonaisuutena, jonka osa olemme.
Ympäristökasvattajana olen yrittäjänä nyt uuden edessä, mutta samalla hyvin tutulla paikalla. Luonnon äärellä oleminen on ollut osa elämääni aina. Nyt astun uudelle polulle, joka muotoutuu, kuten elämä ja luonto itse, syklisten liikkeidensä varassa.
Kommentit
Lähetä kommentti