Kevätpäiväntasaus on hetki, jolloin päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys ovat hetken täydellisessä tasapainossa. Se on pysähtymisen paikka – luonnon hengenveto ennen kevään todellista puhkeamista. Monissa vanhoissa perinteissä kevätpäiväntasaus on nähty uuden alun aikana. Talven raskaus alkaa väistyä, maa herää, ja valo voittaa vähitellen pimeyden. Samalla se muistuttaa myös miten elämä kulkee rytmissä – hiljaisuudesta kasvuun, levosta toimintaan. Kevätpäiväntasaus kutsuu katsomaan sekä ulos että sisään. Mitä vanhaa voi päästää pois? Mitä uutta haluaa kasvattaa? Se on muistutus siitä, että tasapaino ei ole pysyvä tila vaan jatkuvaa liikettä. Tänä vuonna juhlin Ostaraa ystävän kanssa Tammelassa, tutuksi tulleessa kansallispuistomaisemassa. Ennen nuotiopaikalle siirtymistä poikkesimme kuitenkin toisessa paikassa, jonka ystäväni oli löytänyt. Hän oli käynyt siellä aiemmin ja halusi näyttää sen minulle.  Metsä seisoi lähes liikkumattomana, ja se oli illan hämärässä hilja...

Kevät tuo mukanaan muutoksen. Sen huomaa ensin valossa, joka viipyy pidempään iltaisin, ja sitten maassa, joka alkaa hiljalleen vapautua talven otteesta. purot alkavat solista ja linnut aloittavat laulunsa. Kohta on hetki, jolloin puut ovat silmuilla. Luonto näyttää jälleen, miten elämä herää uudelleen. Mutta kevät muistuttaa myös, etteivät kaikki silmut puhkea. Luonnossa osa versoista kuivuu, osa jää odottamaan seuraavaa vuotta, osa katoaa ennen kuin ehtii kasvaa. Silti elämä jatkuu. Uutta syntyy, vaikka kaikki ei toteudu niin kuin ehkä odotamme. Se ei silti tarkoita, että mikään ei kasvaisi. Usein jokin muu, ehkä vielä näkymätön, alkaa hiljalleen vahvistua. Kevät onkin hyvää aikaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä sisimmässä tapahtuu. Kevät ei pakota muuttumaan nopeasti. Se näyttää, että muutos tapahtuu vähitellen.  Ehkä tärkeintä on luottaa siihen, että se mikä on tarkoitettu kasvamaan, löytää aikansa.